KOKOUSTETAANKO LAAVULLA?

                                                                                                                                        20.8.2017

Mukavia fiiliksiä Huhtasuon laavulta

Olimme maanantaina 14.8. pitämässä SPR Kuokkalan osaston (toiminta-alueeseen kuuluu myös Huhtasuo) hallituksen perinteistä syyskauden avausta Huhtasuon Vuorilammen laavulla. Sää oli tämän kesän huippua: iltapäivän aurinko säteili kirkkaalta taivaalta ja lempeä tuuli leyhytteli molempia hiuksiani.

Olin paikalla hyvissä ajoin ennen kokouksen alkua ja sain rauhassa viritellä makkaratulet nuotiopaikalle. Kuin nuotion kutsumana paikalle alkoi kokoontua väkeä, pääasiassa lapsiperheitä niin suomalaistaustaisia kuin maahanmuuttajiakin nauttimaan viime viikoille harvinaisesta kesäsäästä ja laavuympäristön tunnelmasta.  

Tulihan sitten oma kokousväkenikin juuri, kun makkarat olivat sopivan kuumia ja meheviä. Sopu antoi sijaa ja saimme makkarat ja kokouskahvit nautituksi laavupaikan tukevan pöydän ääressä. Nopea laskenta antoi tulokseksi, että väkeä oli alueella parhaimmillaan yhteensä yli kolmekymmentä, joista lähes puolet lapsia.

Saimme ”rauhoitetuksi” laiturille kokouspaikan ja käsittelimme kokousasiat leppoisen vauhdikkaasti samalla seuraillen, että rannalta vauhdikkaasti laiturille pyrähtelevät lapset pysyivät kaiteiden sisällä.

Olin ihan fiiliksissä: onnistuin hyvin kokousvalmisteluissa, mutta ennen kaikkea iloitsin siitä, että muutakin väkeä oli niin paljon sulassa sovussa nauttimassa Suomen kesästä. Olinhan itse ollut muutama vuosi sitten yhtenä ”Hyvinvointia Huhtasuolle”-hankkeen talkoolaisena rakentamassa laavua. Saatoin hyvillä mielin todeta, että niissä talkoissa ”turha työ ei mennyt hukkaan”.

Nyt taas jaksaa jatkaa ympäristöluotsinakin kohti uusia seikkailuja esimerkiksi tällä laavulla 13.9. klo 12 alkaen Taideapteekin Senioritapaamisessa. 

Terveisin lähilaavulta

Pauli Puttonen

Kulttuuri- ja ympäristöluotsi

Aistit avoinna

Törmäsin kuluvan vuoden keväällä, tuttavani Miian vinkistä Kulttuuriympäristöjen tutkimuksen opiskelijoiden kenttätyöblogiin (https://kivikoskiblog.wordpress.com/). Miia oli toukokuun huitteilla osana inventointileirin aistiryhmää Isojärven kansallispuistossa, Heretyn luontopolulla. (https://kivikoskiblog.wordpress.com/2017/05/24/aistiseikkailu-isojarvella/)

Seuraavassa tekstissä Miian tunnelmia ja sanallista kuvailua tuossa hetkessä, Heretyn luontopolulla.

Uinuvan Isojärven lumoissa

Hiljaisuus.

Suhinaa, askel ja toinen. Juuri, käpy. Lits ja lots.

Metsän vihreä sammalpeitto peittää kaiken alleen. Lasken käteni vieressäni olevan suuren sammaloituneen kiven pinnalle. Silitän kiven kosteaa sammalturkkia. Kuvittelen kiven kehräävän tyytyväisenä. Pienet kellastuneet havunneulaset sammaleen joukossa pistelevät kylmästä kohmettuneita sormiani. Nostan käteni ja vedän syvään henkeä, yrittäen saada sieraimiini metsän tuoksun, mutta haistan vain jään ja kylmyyden.

Vieno tuuli käy puiden latvoissa ja erotan hennon narinan. Olen liikkumatta ja kuuntelen tarkkaan. Narina voimistuu, hiljenee ja häviää, kunnes se taas voimistuu. Kuin puiden oma kehtolaulu metsälle. Haluaisin heittäytyä viereiselle kirkkaan vihreälle sammalmättäälle ja jäädä makaamaan sille. Olla vain hiljaa paikallaan ja sammaloitua yhdeksi osaksi tätä upeaa kokonaisuutta. Tulla osaksi tätä metsää ja tietää, mitä se tietää. Olla osa sen mystisiä salaisuuksia.

Jatkan kuitenkin matkaani, vastustaen tätä piilevää kiusausta. Katsellessani sammalpeiton pyöreitä ja salaperäisiä muotoja en voi olla miettimättä, moniko muu minua ennen on kokenut samaa houkutusta ja lopulta todellakin sammaloitunut osaksi tätä metsää? Jäänyt ikään kuin metsän loukkuun? Voisiko tuon sammalpeitteen alla olla ihmisen pää tai käsivarsi? Vai onko sammaleen alla sittenkin vain kivi, kanto tai puun oksa? Ajatus on pelottavan aavemainen, mutta samalla hämmentävän rauhoittava.

Ruskeat kuolleet koivun lehdet kahisevat kenkieni alla. Ne kertovat oman tarinansa vihreästä kasvusta ja kuihtumisesta. Lehdet ovat kasvaneet kukoistaakseen ja nyt ne ovat muuttumassa hiljalleen takaisin maaksi. Takaisin ravinnoksi oman äitipuunsa juurille. Lakastuneet lehdet kertovat elämänkiertokulusta, jota meistä jokainen noudattaa. Kasvamme kukoistaaksemme ja lakastuaksemme, aivan kuten nämä kuivuneet lehdet jalkojeni alla.

Nyt puut odottavat harmaina ja kylminä uusia silmuja tulevaksi. Puut odottavat, linnut odottavat, metsän tuoksut odottavat ja jopa muurahaiset ja muut hyönteiset odottavat. Koko metsä odottaa. Tuntuu kuin se nukkuisi pysähtynyttä ikiunta. Metsä uinuu omaa Ruususen untansa, odottaen kevään ensimmäistä suudelmaa herättämään sen taas eloon.

Yhtäkkiä kuulen pajulinnun ujon laulun. Yritän taltioida sen, mutta lintu on turhan ujo ja lopettaa laulunsa, kuin se tietäisi aikeeni. Kirkas ja lämmin auringon valo siivilöityy oksiston läpi metsään, antaen lupauksen kevään tulosta. Valo kutsuu varjot leikkimään kanssaan. Haluaisin yhtyä mukaan leikkiin, mutta en osaa muuta, kuin ihastella ja yrittää ikuistaa tämän leikin elävänä mieleeni ja kameralle. Miten varjot pitenevät ja lyhenevät ja miten valo saa sammaleen loistamaan kirkkaana kuin smaragdi.

Hiljaisuuden rikkoo kirkas puron solina. Musta ja jäätävän kylmä vesi solisee purossa kovaa vauhtia. Äkkiä tunnen kovan pohjoistuulen viiman kasvoillani. Tuuli ujeltaa ja tuo mukanaan raekuuron. Plop plop plop plop. Rakeet tanssivat iloisesti osuessaan olkapäilleni ja maahan kuivuneille lehdille. Sitten yhtä nopeasti kuin se alkoi, raekuuro loppuu ja jään ihastelemaan ruskealle polulle langenneita valkoisia helmirykelmiä.

Kauanko olen ollut täällä? Mitä kello on? En tiedä. Jos en tietäisi, en välttämättä osaisi edes sanoa, mikä vuodenaika nyt on. Aika on metsässä häilyvä käsite. Täällä vallitsee ikuisuus. Ei ole mennyttä tai tulevaa. On vain tämä hetki, joka sitoo minut osaksi tätä metsää. Ja se hetki on ikuinen.

Teksti ja kuvat Miia Heikkilä (https://kivikoskiblog.wordpress.com/2017/05/19/uinuvan-isojarven-lumoissa/)